Skuggan oli määrä olla motivoiva ja reipas aloitus uudelle uljaalle lukijapersoonalleni. Tein nimittäin uuden vuoden lupauksena päätöksen ottaa enemmän aikaa lukemiselle ja panostaa tosissani entisvuosien lukutahdin löytymiseen. Skugga lähti mukaani joulukuun alussa, kun matkasimme Riikaan, ja sainkin kiehtovan ja koukeroisen tarinan hyvään vauhtiin. Lomalla on tietysti eri edellytykset kirjaan uppoutumiselle kuin arkena, joten kun palasimme kotiin, jätin trillerin lähes kokonaan. Kaiken lisäksi uusintakerrat olivat menneet umpeen, joten jouduin palauttamaan sen kirjastoon ja hakemaan viikon päästä uudestaan itselleni, kun muistin, etten suinkaan ollut saanut selville monien mysteerien ratkaisua.
Näistä koukeroista huolimatta sain lukuelämyksen päätökseensä jo ennen vuodenvaihdetta, enkä enää ole kovin selvillä siitä, mitä kirjassa tapahtui yksityiskohtien tasolla. Sen kuitenkin tiedän, että Skugga voittaa Skamin aivan leikiten. Tässä romaanissa oli jälleen sitä älykästä juonenpunontaa, johon ihastuin Karin Alvtegeniltä ensin lukemassani Svekissä. Skuggan tarinasta löytyy taas sellaista epärealistisen rajoilla häilyvää karmeaa pahaenteisyyttä, joka saa minut kipristelemään varpaitani ja jatkamaan lukemista pienen yölampun valossa pitkään nukkumaanmenoajan ohi.
Kun palkittu ja rakastettu kirjailija Axel Ragnerfeldt halvaantuu, ottaa hänen poikansa Jan-Erik hoitaakseen isänsä merkittävistä töistä tiedottamisen. Hän kiertää ympäri Ruotsia puhumassa Axelin kirjoista ja tämän elämästä. Samaan aikaan Axel makaa hoitokodissa pohtimassa mennyttä elämäänsä, ja kun nykyelämän ainoat seuralaiset ovat kipu ja mistään mitään ymmärtämättömät hoitajat, viettää hän aikaa matkaillen entisajoissa muistojensa avulla. Kun perheen pitkäaikainen sisäkkö kuolee, alkaa Axelista ja hänen perheestään jälkiselvittelyjen kautta paljastua valonarkoja seikkoja. Tapahtumavyyhteen liittyy orpolapsi Kristoffer, jolla on jonkinlainen yhteys Gerdaan ja joka koettaa kiivaasti löytää biologiset vanhempansa.
Vanhempien vaikutusta jälkikasvuunsa, tarkoituksettomia ja tahallisia vaikutteita, käsitellään monesta näkökulmasta. Yksi esimerkki on, kuinka Jan-Erik käyttää hyväkseen tunnustetun isänsä saavutuksia, puoliksi häpeillen ja itselleen epätoivoisesti omien lähtökohtiensa hyväntahtoisuutta vakuutellen, puoliksi täyttä häkää nautiskellen. Suorittaessaan lavalla läpikotaisin viimeisen päälle harjoittelemaansa puhetta hän käyttäytyy kuin saaliseläin, pyydystää katsomosta hemaisevimman ja silmäpelin taitavimmin hallitsevan naisen ja virittää itsensä lavaesiintymisen jälkeiseen aktiin vetämällä show:n ensisijaisesti haaviinsa poimimalleen naiselle. Jan-Erikin käytöksessä on nähtävissä kateutta isän menestystä kohtaan, johon hän ei itse yllä, kapinaa täydellisen perheen asettamia odotuksia vastaan, sekä kuten myöhemmin käy ilmi, geeneissä kulkevaa taipumusta läheisten pettämiseen.
Kristofferin kohdalla taas on ilmiselvää, kuinka vanhempien puuttuminen vahvistaa heidän rooliaan. Kristoffer kokee jääneensä ulkopuolelle maailmankaikkeudesta, eikä mikään päihde maailmassa auta siihen tyhjiöön, jonka orpouden jättämät lapsuudentraumat ovat synnyttäneet. Hän palaa halusta löytää äitinsä ja isänsä sekä vastaukset häntä vaivaaviin kysymyksiin, joihin vain sukulaiset osaisivat vastata. Mutta niin kauan kuin toiveet eivät täyty, hän ei osaa lopettaa yksinäistä harhailua läpi elämänsä.
Tarinassa painottuu myös vaikenemisen voima, se miten arimmat ja häpeällisimmät tapahtumat saa kätkettyä vuosikausiksi esittämällä itselleenkin unohtaneensa ne. Ulkoisten paineiden ja odotusten voima on niin valtava, että tarinan päähenkilöt kokevat mahdottomaksi olla rehellisiä rakkaimmillekaan ihmisille. Riski kaikkien taitavasti rakennettujen kulissien romahtamisesta on liian uhkaava, mutta kuten henkilöt saavat vaikeimman kautta todeta, ei vaikeneminen pelasta loppupeleissä mitään. On syynä sitten karma tai yksinkertaisesti häkellyttävän inhottavien salaisuuksien liian painava taakka, tulevat likaisimmat ongelmavyyhdet poikkeuksetta joskus selville.
Alvtegenin tyyliin tunnelma on raskas ja pimeä, ihmiset kyräileviä ja vahvasti oman päänsä sisällä. Paljastuvat salaisuudet ovat melkein epätodellisen hirvittäviä ja väkevässä ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, joka näkyy ulospäin. Ihmisten pahuudella ei ole pohjaa eikä itsekkyydellä rajaa. Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta Skugga on intohimoinen, kiehtova ja koukuttava, vaikka kaikesta säädöstäni kirjan kanssa sitä ei välttämättä heti ensimmäisenä osaisi arvata.
Karin Alvtegen: Skugga. Natur och Kultur 2007. 362 s.
Muualla: Aamunkajon lukukokemukset, Kuutar, Tarukirja, Arjen kulttuuria ja Kuristava kirsikka.
Vanhempien vaikutusta jälkikasvuunsa, tarkoituksettomia ja tahallisia vaikutteita, käsitellään monesta näkökulmasta. Yksi esimerkki on, kuinka Jan-Erik käyttää hyväkseen tunnustetun isänsä saavutuksia, puoliksi häpeillen ja itselleen epätoivoisesti omien lähtökohtiensa hyväntahtoisuutta vakuutellen, puoliksi täyttä häkää nautiskellen. Suorittaessaan lavalla läpikotaisin viimeisen päälle harjoittelemaansa puhetta hän käyttäytyy kuin saaliseläin, pyydystää katsomosta hemaisevimman ja silmäpelin taitavimmin hallitsevan naisen ja virittää itsensä lavaesiintymisen jälkeiseen aktiin vetämällä show:n ensisijaisesti haaviinsa poimimalleen naiselle. Jan-Erikin käytöksessä on nähtävissä kateutta isän menestystä kohtaan, johon hän ei itse yllä, kapinaa täydellisen perheen asettamia odotuksia vastaan, sekä kuten myöhemmin käy ilmi, geeneissä kulkevaa taipumusta läheisten pettämiseen.
Kristofferin kohdalla taas on ilmiselvää, kuinka vanhempien puuttuminen vahvistaa heidän rooliaan. Kristoffer kokee jääneensä ulkopuolelle maailmankaikkeudesta, eikä mikään päihde maailmassa auta siihen tyhjiöön, jonka orpouden jättämät lapsuudentraumat ovat synnyttäneet. Hän palaa halusta löytää äitinsä ja isänsä sekä vastaukset häntä vaivaaviin kysymyksiin, joihin vain sukulaiset osaisivat vastata. Mutta niin kauan kuin toiveet eivät täyty, hän ei osaa lopettaa yksinäistä harhailua läpi elämänsä.
Tarinassa painottuu myös vaikenemisen voima, se miten arimmat ja häpeällisimmät tapahtumat saa kätkettyä vuosikausiksi esittämällä itselleenkin unohtaneensa ne. Ulkoisten paineiden ja odotusten voima on niin valtava, että tarinan päähenkilöt kokevat mahdottomaksi olla rehellisiä rakkaimmillekaan ihmisille. Riski kaikkien taitavasti rakennettujen kulissien romahtamisesta on liian uhkaava, mutta kuten henkilöt saavat vaikeimman kautta todeta, ei vaikeneminen pelasta loppupeleissä mitään. On syynä sitten karma tai yksinkertaisesti häkellyttävän inhottavien salaisuuksien liian painava taakka, tulevat likaisimmat ongelmavyyhdet poikkeuksetta joskus selville.
Alvtegenin tyyliin tunnelma on raskas ja pimeä, ihmiset kyräileviä ja vahvasti oman päänsä sisällä. Paljastuvat salaisuudet ovat melkein epätodellisen hirvittäviä ja väkevässä ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, joka näkyy ulospäin. Ihmisten pahuudella ei ole pohjaa eikä itsekkyydellä rajaa. Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta Skugga on intohimoinen, kiehtova ja koukuttava, vaikka kaikesta säädöstäni kirjan kanssa sitä ei välttämättä heti ensimmäisenä osaisi arvata.
Karin Alvtegen: Skugga. Natur och Kultur 2007. 362 s.
Muualla: Aamunkajon lukukokemukset, Kuutar, Tarukirja, Arjen kulttuuria ja Kuristava kirsikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti