tiistai 3. syyskuuta 2013

Karin Alvtegen - Svek



Vaikka olen tänä vuonna saanut luettua masentavan vähän verrattuna viime vuoteen (kirjalistaa selaillessani huomasin olevani noin 15 kirjaa jäljessä siitä, kuinka monta romaania olin viime vuonna ehtinyt hotkaista. Vaikka eihän se määrä vaan laatu...), mutta toisella tavalla katsottuna tämä on minulle oikea kirjallisuuden juhlavuosi. Löysin nimittäin jo toisen uuden lempikirjailijan! Edellinen haksahtaminen tapahtui Louise Boije af Gennäsin tuotannon kanssa, ja nyt Karin Alvtegen hurmasi minut kylmiä väreitä synnyttävällä jännitysromaanillaan. Joku voisi kysyä, kuinka on mahdollista kutsua kirjailijaa suosikikseen yhden teoksen perusteella, mutta eikö se ole ennemmin osoitus Alvtegenin poikkeuksellisesta kyvykkyydestä kuin harkitsemattomasta lukijasta? Ja muutenkin, jos et ole lukenut Alvtegeniä, et voi tietää hänen vaikutusvoimaansa, ja silloin kehotan lämpimästi hankkimaan jonkin hänen romaaneistaan heti paikalla.

Luulin pitkään lukevani dekkaria kannen ja ennakkotietojeni perusteella, mutta ensimmäistä kertaa huomasin selkeästi eron jännitys- ja salapoliisiromaanin välillä. Svek kategorisoidaan etukannen alalaidassa psykologiseksi trilleriksi, ja romaania voisi helposti käyttää oppikirjaesimerkkinä kyseisestä genrestä. Alvtegen virittelee lukijan pahaenteiseen tunnelmaan alusta alkaen, kun Evan ja Axelin eroprosessi pamahtaa käyntiin. Eva koettaa tivata mieheltään, miksi tämä ei enää halua taistella suhteen puolesta, ja Axel on epätoivoinen tuntiessaan enää pelkkää vastenmielisyyttä, kyllästyneisyyttä ja pelkoa vaimoaan kohtaan. Hänellä on jo toinen potentiaalinen elämän rakkaus odottelemassa - nainen, joka ymmärtää ja välittää aivan eri tavalla kuin Axelin pitkäaikainen elämänkumppani.

Toisaalla Jonas valvoo sairaalassa lähellä hukkumiskuolemaa käyneen rakkaansa vierellä. Jonas toivoo tämän heräävän pitkäaikaisesta koomasta ja onnistuu pitämään elämäänsä hallitsevat pakkoneuroosit kontrollissa vain sen ajatuksen voimalla, että Anna joskus avaa silmänsä ja koskettaa häntä jälleen.

Uhkaavasti lähestyvä ero saa Evan piilottelemaan haavoitettuja tunteitaan viiltävää kylmyyttä tihkuvan panssarin alle. Hän muuttuu lähes mielenvikaiseksi yrittäessään keksiä keinon saada Axel jäämään onnettomaan suhteeseen, sillä vaikka tavoite suunnitelman pohjalla vaikuttaa rakkaudenosoitukselta - Eva haluaa epätoivoisesti saada suhteen jälleen toimimaan ja unohtuneet tunteet virkoamaan -, on Evan taktiikka vastenmielisen laskelmoitu ja kaksinaamainen. Pariskunnan koti muuttuu lepotilassa uinuvaksi taistelukentäksi, joka on valmis räjähtämään täyteen toimintaan pienimmästäkin virheaskeleesta. Kun Eva tekee kaikkensa pitääkseen todelliset raivokkaat tunteensa Axelilta piilossa, ja kun Axel kodin räjähdysherkän ilmapiirin aistiessaan vetäytyy lähes pakkomielteisesti työhuoneensa suojiin, ei ole ihme, että täysissä järjissäänkin oleva ihminen lopulta murenee ja joutuu päästämään lukuisat langat käsistään. Hirvittävä tilanne on ajatuksena kylmäävä mutta kirjana mitä nautinnollisinta jännitystä, kun katastrofin ainekset leijailevat ilmassa ja saavat Svekin tikittämään odotuksesta kuin kaunokirjallinen aikapommi konsanaan.

Minulla oli onni päästä lukemaan romaanin ensimmäinen puolisko vain muutamin keskeytyksin yhden lauantaipäivän aikana, kun veneilin perheeni kanssa sukulaispippaloihin. Matka kesti kolme tuntia/suunta, ja vaikka pahoinvointi myrskyävän meren seurauksena yltyi välillä lähes sietämättömäksi, en voinut keskeyttää lukemista. Alvtegen kasvattaa armotonta mutta koukuttavaa tarinaa sellaisella intensiteetillä, ettei romaanista irrottautuminen suju lainkaan leikiten. On kuin hän porautuisi suoraan hahmojensa syvimpiin ja pahimpiin kolkkiin, joiden olemassaolosta edes henkilöt itse eivät ole tietoisia.

Jos Alvtegen saa Evassa tilaisuuden tutkia, missä menee tasapainoisen ihmisen sekoamispisteen raja, on Jonaksen suurin salaisuus - eli hänen pakko-oireinen häiriönsä - alusta asti lukijan tiedossa. OCD ei itsessään ole syy siihen, miksi Jonasta voi sanoa täydeksi hulluksi, vaan ne keinot, joilla hän yrittää pitää häiriötään kurissa ja jotka juontavat juurensa hänen lapsuutensa traumoista. Vaikka ainoa, mitä Jonas janoaa, on naiselta saatu läheisyys ja rakkaus, on hänen hahmossaan niskavillat nostattavaa kolkkoutta. Jonaksen teot ovat hänen vinksahtaneessa maailmassaan hyväntahtoisia, mutta todellisuudessa hän tekee peruuttamatonta tuhoa.

Alvtegenin käsittelyssä arkipäiväinen asetelma taipuu kohtalokkaaksi miinakentäksi, jonka läpi kulkiessaan lähtökohtaisesti harmittomat ihmiset muuttuvat irvikuviksi itsestään. Samasta syystä kukaan kirjan päähenkilöistä ei ole aidosti miellyttävä tai lämmin, sillä lukija joutuu kohtaamaan heidän rumimmat puolensa. Alvtegen saa pohtimaan, voiko siirtymä tavallisesta ja mukavasta persoonasta jäiseksi petturiksi olla mahdollinen kenen tahansa kohdalla.

Lyhyillä lauseilla ja paljolla dialogilla Alvtegen kääntää henkilöistään ja eri tilanteista esiin niiden yllättävät puolet, jotka hän näyttää synkästä tunnelmasta huolimatta hetkittäin ainutlaatuisessa ja siksi niin kauniissa valossa. Svek on kertomukseltaan hämmästyttävän raju ja karvas, mutta Alvtegenin vivahteikas ja tarinan kaaria elegantisti mukaileva kirjoitustyyli suojaa pahimmalta.

Karin Alvtegen: Svek. Natur och Kultur 2003. 311 s.

Svekistä muualla: Norkku, Annika K, Roz, Sanasulka ja Sininen rooli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti