Jeffrey Eugenides - Naimapuuhia

Luultavasti Naimapuuhia on ominaisuuksiltaan ja tyyliltään aivan yhtä laadukas kuin Middlesex, mutta koukuttavuudeltaan tämä uusin romaani jää nyt häviäjäksi. Aloitin Middlesexiä parin vuoden takaisella kesälomamatkalla Kreikassa, maaten häikäisevää merta halkovan lautan kannella vastarakastuneena ja auringossa kylpien. Ei ihme, että lukukokemus on jäänyt vahvasti mieleeni, vaikka en enää muista tarinasta paljoakaan (pitäisiköhän minun huolestua, kun kirjojen sisällöt putoavat päästäni viimeistään muutamassa kuukaudessa?). En tiennyt mitään kirjailijasta tai kirjasta lainatessani sen umpimähkään matkaa edeltävänä päivänä, joten kreikkalaisten henkilöiden ympärille kiertyvän tarinan aloittaminen juuri Kreikassa oli mielestäni jokin kohtalon merkki siitä, että tästä tulee Tärkeä Kirja, joka minun kuuluu lukea juuri nyt. Niin kuin siitä tulikin. Naimapuuhia taas oli kirja muiden joukossa, jota aloitin tylsänä ja harmaana arkiaamuna, normaalit huolet mielessä ja huomiokyky kaikkea muuta kuin huippuunsa hiottuna. Jeffrey Eugenides varasti sydämeni Middlesexillä, ja pakotti minut vaatimaan sen takaisin itselleni Naimapuuhien myötä.

Kutkuttavan paksussa romaanissa on kunnianhimoisia piirteitä esimerkiksi tarinan laajuuden suhteen, ja kaiken ihmissuhdesotkun keskellä keksin, että tärkeimmiksi teemoiksi kohoavat yllättäen uskonto ja maanis-depressiivisyys. Näitä pyörittävät kolmiodraaman kautta Mitchell, joka on rakastunut Madeleineen, joka on rakastunut Leonardiin, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaikki kolme valmistuvat romaanin alussa ja koettavat jäsennellä elämäänsä jonkinlaiseen sopivaan opintojen jälkeiseen muotoon, joka ei aivan ota onnistuakseen. Mitchell kiertelee maailmaa Intiaa myöten ja koettaa selvittää suhdettaan hengelliseen, itseensä ja tunteisiinsa Madeleinea kohtaan samalla kun Madeleine muuttaa yhteen Leonardin kanssa ja kamppailee jaksaakseen kantaa tämän sairautta ja auttaa parantamaan sen.

Päähenkilöidensä opiskeluista kirjoittaessaan Eugenides namedroppailee sen verran, että hän horjuu jo siedettävyyden rajoilla. Pitkästyttävintä on, jos kirjailijoiden ja teoreetikkojen nimet eivät sano mitään ja päähenkilöiden ajatusten tai keskustelujen pointti menee sen takia kokonaan ohi. En silti hermostunut tosissani missään vaiheessa, sillä raskaampi kieli kevenee alun jälkeen, ja tuttujen nimien bongaamisesta voi tehdä itselleen vaikka riemastuttavan pelin. Muistan, miten tuskailin strukturalismin ja semiotiikan kanssa opintojeni alkupuolella, ja voin olla täysin yhtä mieltä Madeleinen kanssa:

Koska Derrida väitti kielen luonnostaan murentavan kaikkea merkitystä, jota se pyrki tuomaan ilmi, Madeleine mietti, miten Derrida mahtoi kuvitella Madeleinen ymmärtävän, mitä hän tarkoitti. Ehkei kuvitellutkaan. Siksi hän hyödynsi niin paljon vaikeaselkoista terminologiaa ja kimurantteja lauseita. Siksi hänen sanottavansa sanomiseen käyttämiensä virkkeiden lauseenjäsenten tunnistamiseen saattoi mennä minuuttikin. (Voiko "pääsy moniulotteisuuteen ja delinearisoituun ajallisuuteen" todellakin olla subjekti?)

Romaanin lukeminen semioottisen teorian jälkeen tuntui samalta kuin olisi hölkännyt kädet tyhjinä sen jälkeen, kun on ensin hölkännyt käsipainojen kanssa.

Don't I know it. Kävin kerran kurssin, jonka pääasiallinen tarkoitus oli oppia tulkitsemaan vaikeaselkoista kirjallisuusteoriaa, ja jollain tavalla tämä samaistuminen Madeleineen ilahdutti minua kovasti. Jos Eugenides saa kirjallisuuden tuntemuksen rehentelyllään aikaan näin tyytyväisen reaktion, en voi täysin tuomita hänen keinojaan pommittaa lukijaa viittauksilla, joista suurin osa menee helposti täysin ohi. Sitä suuremmalla syyllä voi olla mielissään, kun nimiviidakosta nousee yhtäkkiä henkilö, jonka teoksiin on itse tutustunut.

Huomasin ihmetteleväni, miksi Eugenides on kasannut kirjan tapahtumiksi niin kuluneita aiheita. Onko hän tietoinen siitä, miten "kaikilla" on nykyään mielenterveysongelmia ja miten "kaikki" haluavat lähteä ulkomaille kiertelemään jossain vaiheessa nuoruuttaan, etsimään itseään? Vai onko näin ollut aina, ja siksikö Eugenides koettaa havainnollistaa jonkinlaisen nuoren ihmisen universaalin mentaalitetin? Halun paeta kaikkea ulkomaille, joka ei kuitenkaan tarjoa sen enempää vastauksia kuin oma nihkeä punkka opiskelijakämpässä. Halun roikkua kynsin hampain kiinni ekassa intohimoisessa rakkaudessa, joka on jo periaatteessa muuttunut taakaksi, mutta ei anna irrottaa epätoivoista otetta, koska alun kiihkohan saattaa vielä löytyä. Varsinkin kun suhteeseen johtaneet tunteet löytyvät vielä jostakin arkielämän pohjalta piilosta. Madeleine kestää Leonardilta paljon enemmän kuin luultavasti suostuisi kestämään, jos Leonard ei olisi maanis-depressiivinen, ja koettaa hoivata häntä kuntoon ikipositiivisella ja rauhaisalla, melkein äidillisellä asenteella. Koska heidän suhteensa on kestänyt elämänmittaisella asteikolla todella lyhyen ajan, ei Madeleinella pitäisi olla vielä mitään velkaa Leonardia kohtaan, ja se saattaa olla jopa kaikista selkein aidon rakkauden tae. Hän on auttamattoman rakastunut, eikä edes Leonardin ylös alas sahaava mieliala, ei edes masentunut, lihava, zombie-Leonard saa häntä pyörtämään päätöstään muuttaa unelmiensa miehen kanssa yhteen. Madeleinen vanhemmat varoittelevat synkän tulevaisuuden suhteen, jolloin Madeleine saa mahdollisuuden vakuutella heitä ja samalla itseään, sillä vakuuttelua hän kaipaa. Kuka nimittäin tietää, kuinka kauan Leonardin huono vaihe kestää? Eihän kukaan ole luvannut, että se häviää.

Vaikka aihevalinnat eivät ole kovin omaperäisiä, tarinan rakenne ja tyyli kyllä ovat. Ja vaikka kirja ei yltänyt lähellekään Middlesexin tasoa - mitenköhän monta kertaa saan vielä tungettua tämän vertailun tekstiin - on se kuitenkin samalla moitteeton. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta oman lukukokemukseni lässähtäminen ei tässä tapauksessa tee romaanista automaattisesti huonoa. Naimapuuhia antaa todella perinpohjaisen kuvan kaikista kolmesta päähenkilöstä, ja arvostan aina sitä, kun romaanihenkilöt eivät jää vajavaisiksi. Heihin ehtii tutustua tarpeeksi ja heidän persoonallisuuksiinsa ehtii mukautua niin paljon, että heistä tulee nopeasti ikään kuin täysiä hahmoja, jolloin myös omien tunteiden syventyminen on todennäköisempää. Haluan mielelläni elää romaanin hahmojen mukana, ja Eugenidesin päähenkilöt ovat kaikki hyviä ainakin herättämään sääliä. Vahva tunnehan sekin on, vaikka mukavampiakin vaihtoehtoja olisi. Mitchellin surulliset yritykset olla ajattelematta Madeleinea Pariisin sateisilla kaduilla ja hänen ikuinen roolinsa kolmantena pyöränä sai pääni kallistumaan myötätuntoiseen kulmaan aivan huomaaatta, vaikka on Mitchellin onnettoman rakkauden riuduttamassa vetelehtimisessä myös jotain ärsyttävää. Uhrautuvalle Madeleinelle toivoisi vain kunnioittavaa ja hellää miestä, ei sekopäistä Leonardia, joka tosin voi ilmiselvästi huonosti tiedostaessaan, kuinka pahaa hän tekee Madeleinelle. Ja sen myötä hänkin kerää säälipisteet kotiin. Toki henkilöiden puolesta pääsee myös iloitsemaan, mutta pääosin romaani on alakuloista taaperrusta uudenlaisen elämän vasta hakiessa muotoaan.

Eugenides kirjoittaa onneksi niin makoisasti, ja osaa sirotella päähenkilöiden elämäntarinoita ympäriinsä sen verran viihdyttäviksi anekdooteiksi, että kaikki murhe ei tartu liikaa. Vaikka keskittymiseni meinasi herpaantua esimerkiksi Mitchellin vaellellessa Intiassa käyden mihinkään liittymättömiä keskusteluja outojen ihmisten kanssa, ei se tarkoita, etteikö Eugenides olisi tehnyt loistotyötä. Kieli soljuu ongelmitta ja tarinassa on imua, koska tottahan toki se kiinnostaa, kuka saa lopulta kenetkin! Tarina tarjoaa myös mahdollisuuden pohtia moraalisia puolia siinä, kuinka mielenterveydeltään horjuvan ihmisen kanssa pitäisi elää, kuinka suuri vastuu kumppanilla on ja kuinka paljon on kiinni sairaudesta ja kuinka paljon itse sairastuneen henkilön luonteesta. On lähes kiehtovaa seurata Leonardin jättimäisiä muodonmuutoksia ameebasta hyperaktiiviseksi keikariksi, vaikka kokemusta varjostaa tieto siitä, millaisen veron käytös vaatii. Madeleinen pelokas avuttomuus Leonardin maanisen vaiheen kukkoilun edessä on jo tarpeeksi, puhumattakaan Leonardista itsestään. On tavallaan lohdullista, ettei hän usein ole tietoinen oman tilansa vakavuudesta, vaikka juuri se pimennossa eläminen on hänelle vaaraksi. Tosin niin on myös aneeminen masennus, jolloin itse elämässä on tarpeeksi lannistamaan Leonardin. Minut lannisti se, ettei Naimapuuhia ollut täysosuma, mutta toivoani en menetä! Ja ainahan Middlesexin voi lukea uudestaan.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot). Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2012. 607 s.