perjantai 28. joulukuuta 2012

Jane Green - The Patchwork Marriage



Miellän Jane Greenin aina chick lit-kirjailijaksi, mutta en nyt asiaa tarkemmin pohtiessani keksi syytä sille. Hän kirjoittaa kevyesti, enkä ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa rakkaus ei olisi pääosassa, mutta ne eivät vielä yksistään määritä chick litiä. Green kirjoittaa viihdettä, jonka pääosa on aina naispuolinen, mutta hänen sankarittarensa voivat olla minkä ikäisiä tahansa ja missä elämäntilanteessa tahansa. Oikeastaan yritykset luokitteluun ovat muutenkin täysin hyödyttömiä, sillä mitä väliä kategorialla, kunhan kirja imaisee mukaansa? Jane Green kun on ennen kaikkea tarinankertoja. Viihdyn aina yhtä hyvin Greenin kertomusten parissa riippumatta aiheesta, sillä niissä on selkeä juoni, useita jännitysmomentteja ja onnellinen loppu. Ne ovat kuin satuja aikuisille: tarinoita, jotka kertovat juuri siitä mitä takakansi lupaa ilman piilotettuja tasoja tai vakavamielistä melankoliaa. Tosielämää pienin lisämaustein, jotka varmistavat, että lukijalle jää hyvä mieli.

The Patchwork Marriage kertoo oikeastaan todella rankoista aiheista, mutta tyylilleen ominaisesti Green ei kirjoita lannistavasti. Pointtina on päästä huonompien kausien läpi voittajana luovuttamisen tai surkuttelun sijaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Andin näkökulmasta. Hän on onnellisesti naimisissa Ethanin kanssa mutta ei yhtä onnellisissa väleissä Ethanin vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi Sophia on Andille kuin oma tytär, mutta Emily on oikea kauhukakaran perikuva, joka kerjää isänsä huomiota eikä voi sietää Andia. Toisessa ja kolmannessa osassa muutkin pääsevät avaamaan tarinaa omasa näkökulmastaan, ja oikein yllätyin kuinka monin eri tavoin tukalan tilanteen voi kokea. Riitaisa arki huipentuu siihen, kun paljastuu, että Emily on raskaana. En halua kertoa liikaa, sillä oma jännityksensä syntyy siitä, toteutuvatko Andin haaveet adoptiolapsesta, jonka hän saa kasvattaa vauvasta asti, vai aikooko Emily omaksua äidin roolin teini-iän angsteista huolimatta.

Koko alkupuolisko kirjasta on yhtä hampaiden kiristelyä, kun Andi tekee kaikkensa saavuttaakseen edes jonkinlaisen rauhan Emilyn kanssa. Emily käyttäytyy kuin mikäkin pikkulapsi ja alkaa parkua raivokkaasti heti kun ei saa tahtoaan läpi tai kun Ethan osoittaa huomiota Andille. Sympatiani olivat pitkään kokonaan Andin puolella, sillä hän todella yrittää olla miellyttävä ja ymmärtäväinen Emilya kohtaan. Hän näkee kuitenkin vaivaa aivan turhaan, sillä Emily on päättänyt lujasti olla kiintymättä uuteen äitipuoleensa. Andin kamppailussa teini-ikäisen raivoa vastaan on jotakin samaa kuin keskusteluissa siitä, kuinka opettajien tulisi pärjätä nykyajan koululaisten kanssa. On varottava sanojaan, on löydettävä juuri oikeanlainen lähestymiskeino jokaisen oppilaan kanssa, on osattava selittää pöyristyneille vanhemmille, mitä heidän kullannuppunsa puuhailee päivisin. Andi tasapainottelee samaan malliin Ethanin kanssa, joka ei suostu huomaamaan, kuinka taitava hänen tyttärensä on manipuloimaan. Andin halu jättää koko uppoava laiva taakseen on täysin ymmärrettävä, varsinkin kun Emily on tehnyt varsin selväksi, ettei Andi tule koskaan olemaan äiti hänelle. Andi on valmis rakastamaan Emilya kuin omaa tytärtään, mutta se ei riitä.

Minun oli vaikea ymmärtää, mistä kaikki Emilyn viha kumpuaa Andin ollessa niin uhrautuvainen, tai miksi hän pitää kivenkovaa kiinni käsityksestään, jonka mukaan Andi on pelkkä huijari, joka esittää rakastavansa Ethanin tyttäriä vain pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Kun Emily pääsee kertomaan omasta näkökulmastaan, valkenee pikkuhiljaa, ettei hänen käyttäytymisensä liity oikeastaan mitenkään Andiin. Hän on vain oiva kohde sille surulle ja suuttumukselle, jota hylkäämäksi tulemisen tunteet ovat aiheuttaneet. Emily sanoo useasti, kuinka hän pelkää kaikkien alkavan vihata häntä heti kun tutustuvat häneen, joten on helpompi kääntää selkänsä itse, ennen kuin hänet torjutaan. Asenne on mielestäni täysin ymmärrettävä, varsinkin teini-iässä, kun kaikki, normaali elämäkin, on muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Emilysta on silti vaikea pitää, ennen kuin hän rauhoittuu ja aikuistuu. Senkin jälkeen riidat ovat hermostuttavia, sillä Andi ja Emily tajuavat toisiaan täysin väärin. He ajattelevat ristiin ja luulevat toisistaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Jossakin vaiheessa perheen ulkopuolinen apu tulee puheeksi, ja ehdin jo innostua, mutta ajatusta ei koskaan toteuteta.

Kirjan lopussa on Jane Greenen haastattelu, jossa hän kertoo motiiveistaan kirjan kirjoittamiselle ja tavasta, jolla tarina kehittyi kirjoittamisen aikana (lisää tällaisia!). Green sanoo huomanneensa lopussa, että Emilysta oli yllättäen kehittynyt hänen lempihahmonsa, ja niin kävi minullekin. Yhdessä vaiheessa hän käy läpi lähes nolostuttavan kliseisen muodonmuutoksen lihavasta, rumasta goottitytöstä kauniiksi ja laihaksi blondiksi. Ulkonäöllisesti ratkaisu on naurettava, varsinkin kun sitä korostetaan kyllästymiseen asti. Myös Emilyn suhde ensimmäiseen poikaystäväänsä on samalla tavalla stereotyyppinen kuin hänen uudistunut ulkonäkönsä, mikä hiukan oudoksutti. Greenillä on ilmiselvästi lentävä mielikuvitus, joten miksi tämä geneerinen hahmo? Muutoin Emilyn kehitys on pelkästään myönteistä luettavaa. Hänestä tulee seesteisempi ja hän alkaa viimeinkin ymmärtää, miten hänen entinen käytöksensä vaikuttaa läheisiin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Silti minun on myönnettävä, että luin aikuistuneen Emilyn ja uutta puhtia saaneen Andin taisteluja välillä aavistuksen vahingoniloisena. Osittain koska Emily tajuaa millainen hirviö hän on nuorempana ollut ja osittain siksi, ettei Andi enää joudu jatkuvasti alakynteen. Green osaa koukuttaa lukijansa jo henkilöiden välisillä kemioilla, joille The Patchwork Marriage rakentuukin. Romaani on hyvin dialogipainotteinen ja henkilöiden yhteenotot, niin riitaisat kuin intohimoiset, ovat välillä aivan rehellisesti todella jännittäviä.

Romaanin tarina rönsyilee ajan ja aiheiden suhteen paljon enemmän kuin osasin odottaa. Emilyn kesyttäminen ei olekaan suurin dilemma, vaan yleisemmin perheen kasassa pysyminen, miten vuosien vieriminen vaikuttaa sen rakenteisiin. Vaikka vanhempi-lapsi-suhde on kirjan suurin aihe, ei rakkaussuhteita ja niiden tuomaa draamaa unohdeta, puhumattakaan ystävien merkityksestä. Maailman tavallisimmat aiheet, mutta minä en ainakaan kyllästy niihin koskaan. Andi ehtii käydä eron partaalla ja ihastua toiseen mieheen, mutta myös Emilyn ja jopa Andin ystävien suhteisiin paneudutaan. Tietyt kohtaukset tuntuvat irrallisilta eivätkä olisi puuttuessaan välttämättä huonontaneet romaania, mutta toisaalta, miksi kaikkien tapahtumien pitäisi liittyä loogiseen suurempaan kokonaisuuteen? Green kirjoittaa hyvin, romaania lukiessaan rentoutuu ja sen suoraviivaisesta helppolukuisuudesta nauttii. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja ehkä moitteeni Emilyn kulunutta hahmoa kohtaan johtuvatkin siitä, että romaanin viimeiset käänteet ovat Disney-satujen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-tasoa. Emily pääsee epävarmuuksistaan, luotaantyöntävästä ulkomuodostaan ja yksinäisyydestään. Juuri sen takia Jane Greenin romaanit ovat ihania: ne voivat olla hieman epäuskottavia sokerisuudessaan, mutta samalla mietin salaa, että voi kun minullekin kävisi noin hyvin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti