Stieg Larsson - Luftslottet som sprängdes

Nyt täytyy sanoa suoraan, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeinen osa ei iskenyt minuun yhtään. Olin oikein innoissani edellisestä osasta, mutta nyt en malttanut odottaa, että pääsisin dekkarin loppuun. Edes Lisbeth ei sykähdyttänyt samalla tavalla kuin ennen, vaikka hän onkin oma karski mutta rakastettava itsensä. Voisin syyttää omaa lukujumisuuttani ja sitä, että avasin kirjan lähinnä levottomissa julkisissa kulkuvälineissä. Keskittymistäni ei siis voi kehua, mutta romaani ei mielestäni kuitenkaan ole täysin syytön pitkäveteiseen ja haaleaan lukukokemukseen.

Luftslottet som sprängdes on selkeästi trilogian päätösosa, sillä siinä keskitytään purkamaan salaliittoja ja kaivamaan pölyisimmätkin luurangot kaapeistaan. Lisbeth makaa suurimman osan ajasta sairaalassa toipumassa siitä, että häntä ammuttiin päähän, mutta ei hän tarvitsekaan muuta kuin tietokoneen ollakseen täysissä voimissa. Mikael juoksentelee taas pää kolmantena jalkana setvimässä hämärähommia piittaamatta muusta kuin Lisbethin pelastamisesta ja skandaalinkäryisen kirjan kirjoittamisesta. Aiempia osia selkeämmin esillä on Mikaelin kollega ja rakastaja Erika, joka saa kannoilleen perverssin ahdistelijan. Se onkin yksi harvoista aidosti mielenkiintoisista tarinalinjoista, sillä siihen liittyy kunnollista jännitystä ja vaaran tunnetta. Muut kamppailut käydään tietokoneen ruudulla sekä sivistyneiden kokousten ja tarkoin suunniteltujen salajuonien muodossa, jolloin todellisia takaa-ajokohtauksia tai sydämen pamppailemaan saavia läheltä piti-tilanteita ei liiemmin synny.

Tapahtumien lisäksi tarina koostuu olennaisesti paasauksesta, joka liittyy Ruotsin politiikkaan ja oikeusjärjestelmään. En oikeastaan ole aivan varma mitä kaikkea näiden oppituntien aikana käydään läpi, sillä en voinut mitään sille, että mieleni lähti joka ikinen kerta vaeltelemaan kiinnostavampien asioiden pariin. Minusta ei ole lainkaan väärin, että dekkareita on viety viime vuosina yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan, sillä laji on oiva keino osoittaa epäkohtia viihdyttävän jännityksen lomassa, jolloin ehkä suurempi yleisökin ymmärtää kiinnittää huomiota vääryyksiin. Tasapainottelu jännittävän toiminnan ja rauhallisemman taustoittamisen välillä on kuitenkin tärkeää, jottei vaakakuppi kellahda liikaa jommankumman puolelle. Ja Larssonilla jännityksen ylläpitäminen jää nyt hieman unholaan, kun poliittisten systeemien harras setviminen vie huomion. Myös uusien henkilöiden esittely on yllättävän perusteellista ja heistä saattaa saada lukea jopa monen sivun tietopaketin ennen kuin päästään itse asiaan, eli siihen, miksi henkilö ylipäätään on tarinassa ja mikä hänen roolinsa on. Henkilökuvaukset ovat onneksi paljon mielekkäämpää luettavaa kuin pitkäveteiset yhteiskuntaoppiluennot, vaikka en ole varma miksi Larsson on nähnyt tarpeelliseksi ruotia syvällisesti melkein jokaisen yksittäisen sivuhahmon historiaa.

Haluaisin kehua yhtä asiaa, joka pelastaa suuren osan lukukokemuksesta, mutta en uskalla, sillä saatan samalla paljastaa olennaisen osan tarinasta. Sanottakoon vain, että vahingonilo paras ilo, ja että hetkeksi Luftslottet som sprängdes onnistui kuin onnistuikin varastamaan täyden huomioni. Muuten jännitys ei ehdi kasvaa, sillä väitän Larssonin hieman kompastuvan omiin yrityksiinsä pitää lukija jatkuvasti varpaillaan. Kappaleet ovat nimittäin niin lyhyitä, että juuri kun meinaa alkaa tapahtua, tilanne katkaistaan kylmästi ja huomio viedään muualle. Hektisimmillään meneillään olevasta tilanteesta ei ehdi edes kiinnostua, ennen kuin se on jo siltä erää ohi. Kenties kyseinen levoton hyppelykin vaikeutti otteen saamista tarinasta, tai sitten oma lukemiseni vain oli liian pätkittäistä.

Muistan kuinka kirjoitin keväällä 15 sivun esseen Millenium-trilogian tokasta osasta ja olisin keksinyt siitä helposti vielä lisääkin analysoitavaa, mutta tästä päätöksestä ei nyt irtoa oikein muuta. Larssonilla riittää mielikuvitusta ja taitoa punoa paperille mitä monimutkaisimpia juonikuvioita ja rikollisjärjestöjä, mutta minun kohdallani henkilöiden lukumäärä ja keskinäiset suhteet menevät jo liian solmuun. No, ainakin tiedän mitä Lisbethille ja Mikaelille kävi - tosin edellisen osan herättämät kutkuttavat toiveet kaksikon suhteen varisevat pikaisesti kolmannessa osassa, sillä Mikael on liian naistenmies ja Lisbeth liian kovis - ja kyllä pahistenkin kohtalot solmitaan. Kirjan nimi on siis oikein osuva monessakin mielessä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat mitä mainiointa viihdettä ja sopiva sekoitus painavaa asiasisältöä ja kevyempää toiminnallisuutta, mutta lopetus ei lunasta odotuksia vaan hajoaa omaan mahtipontisuuteensa.