Olen lukenut Liza Marklundilta monta kirjaa aiemmin, mutta jostain syystä muistin hänen kirjoittavan perustylsästi ja turvallisesti. Mielikuva pitää osittain paikkansa, mutta ei missään nimessä täysin. Luin lyhyen ajan sisällä kolme peräkkäistä osaa Annika Bengtzonin ympärillä pyörivästä sarjasta, ja ilahduin kovasti kun huomasin, että osia on vielä kaksi jäljellä. En kuitenkaan halunnut ahmia itselleni dekkari- ja Annika-ähkyä, joten säästän viimeiset palaset myöhempään.
Punaisessa sudessa Annika paljastaa mysteeristen murhien takana olevat terroristit, Nobelin testamentissa Annikan selvittämät murhat liittyvät - yllätys yllätys - Nobel-juhliin ja Alfred Nobeliin, ja Elinkautisessa kaikkien arvostaman ja kunnioittaman poliisin murhasta syytetty henkilö ei ehkä olekaan syyllinen, jolloin Annika rientää apuun. En usko, että juonikuvioiden enemmästä avaamisesta on paljonkaan hyötyä. Itse murhamysteerien käänteet kun eivät ole kirjojen mielenkiintoisinta antia, vaikka dekkareista puhuttaessa juonen väheksyminen voikin tuntua oudolta. Minulle mielekkäämpää seurattavaa olivat Annikan henkilökohtaiset elämänvaiheet, etenkin avioliiton ja hieman myös toimittajanuran kehittyminen Kvällspressenin parissa.
Ehkä joku ihmettelee, miksi luen dekkareita, jos en välitä erityisemmin jännittävien salapoliisikuvioiden seuraamisesta. Kyllähän ne tuovat mukavaa vaihtelua ihmissuhdedraamaan, mutta pelkkää rikollisten jahtaamista en jaksaisi millään. Marklund sukeltaa välillä oikein antaumuksella Annikan tutkimustyön syövereihin, ja hän kirjoittaa tarkasti jokaisesta Annikan näppäilemästä hakusanasta ja hiiren klikkauksesta. Kenties se on loogista ja auttaa lukijaa ymmärtämään Annikan ajatuksenkulkua, mutta vähemmälläkin selviäisi. Varsinkin kun pointtina ei ole selvittää kuka rikoksen on tehnyt, vaan miksi, eikä sitä yleensä löydä Googlesta.
Marklund näyttää rakastavan poliittisten koukeroiden sekoittamista tarinaan ja rikollisten motiiveihin, mille en myöskään erityisemmin lämpene. Marklund on käsittääkseni saanut kehuja yhteiskuntakriittisyydestään, mitä vastaan minulla ei toki ole mitään. Pitkähköt selitykset Annikan miehen Thomasin työstä oikeusministeriössä lakimuutosehdotusten parissa ovat silti mielestäni tarpeellisia vain silloin, kun hän ja Annika saavat niistä riidan aikaan. Muuten en ymmärrä minkä takia hänen tekemisiään täytyy kuvailla. Kiinnostavampiakin aiheita kirjoista löytyy, kuten koko mediakentän kehitys ja sähköisten medioiden mullistava vaikutus. Tosin varsinkin Punaisen suden tietotetekniikka alkaa olla melko vanhentunutta ainakin internetin parissa kasvaneen sukupolven näkökulmasta.
Kvällspressenin päätoimittajan ahdistus lehden muutosten takia tulee erittäin selväksi, ja oletan monien hänen suorastaan masennusta muistuttavien stressikohtaustensa alustavan jotakin suurempaa. Hän on monesti tyytymätön Annikan toimintaan ja ajattelee kerran pahaenteisesti, että Annikan täytyy lähteä, joten ei ole vaikea arvata, mitä tuleman pitää. Toivottavasti Marklund yrittää hämätä lukijaansa, muuten kuvaukset ovat hieman kyllästyttävän alleviivaavia. Varsinkin Elinkautisessa asia käy erittäin selväksi: toimitus on kriisissä ja Annika liian itsenäinen ja huimapäinen. Toivottavasti seuraavassa kirjassa siirrytään eteenpäin.
Olin erittäin tyytyväinen siihen, kuinka Marklund osaa herättää raivoa ja epäuskoa ihmissuhdekuvauksillaan. Annikan kuihtuva avioliitto ja epäreiluuksia tihkuvat riidat Thomasin kanssa saivat minut kiehumaan sisältä kerran jos toisenkin. Myös Annikan itsekkään ja lapsellisen parhaan ystävän käytös sai minut tuhahtelemaan ärsyyntyneesti, vaikka uskottavuuden kanssa oli etenkin Elinkautisessa hieman niin ja näin. Kaikki ihmiset eivät suinkaan ole kivoja ja kilttejä, mutta mietin monet kerrat, että ei kai kukaan edes suht koht tasapainoinen ihminen noin ilkeä voi olla, ei se käy järkeen. Minun tekisi hirvittävästi mieli paljastaa epäuskottavin kohtaus ja päivitellä tilanteen absurdiutta, mutta en nyt ehkä sorru niin suuriin juonipaljastuksiin.
Marklundin lahjakkuus kirjailijana tulee esiin etenkin Nobelin testamentin viimeisissä luvuissa, jolloin tapahtumat lähtevät vierimään salamannopeasti ja kaikki pahin mahdollinen tapahtuu samaan aikaan. Luin kirjaa eräänä yönä yksin olohuonemme sohvalla yhden pienen valon palaessa, enkä jälkeenpäin meinannut uskaltaa kipittää pimeää käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Kirjat eivät sinänsä ole pelottavia, mutta kyllä ne saavat kämmenet hikoamaan ja silmät vilistämään turbovauhtia riviltä toiselle pakottaen selvittämään, kuinka huonosti lopussa käy. Jos eläytyy riittävästi, voin rehellisesti luvata suorastaan hurjan lukuelämyksen.
Kaikkien ainesosien tasapainottelu - poliittiset kuviot, Annikan yksityiselämä ja vaikeat ihmiset, mysteerien ratkaisujen etsinnät ja vielä eri henkilöiden näkökulmien välillä poukkoilu - aiheuttaa välillä yllättävää kyllä sen, että tapahtumat junnaavat paikoillaan. Kaikkea pitäisi ehtiä käsitellä, ja juuri kun tilanne on muuttumassa mielenkiintoiseksi, hypätään aivan muualle toisen ihmisen pariin. Myös se vaikuttaa, että Annikan yhdistetty toimittaja- ja salapoliisityö koostuu suurimmaksi osaksi kahdenkeskisistä keskusteluista, puheluista ja tietokantojen läpikäymisestä, joten paljon huimia käänteitä on turha odottaa. Vain lopussa vyyhtien purkautuessa Marklundin aikaansaama jännitys kohoaa kutkuttavaksi, muutoin huomasin välillä jopa pitkästyväni. Myös Elinkautisen päätös oli kahteen aikaisempaan romaaniin verrattuna pettymys, sillä huipentumaksi tarkoitettu hengenvaarallinen tilanne loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Kirjojen ansiot menevät kuitenkin ehdottomasti tylsien puolien edelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti