perjantai 20. huhtikuuta 2012

Anu Silfverberg - He eivät olleet eläimiä


Mielikuvani Anu Silfverbergistä kirjoittajana on perustunut vain Nyt-liitteen kolumneihin, joita seurasin innokkaasti pari vuotta sitten jättämättä yhtäkään lukematta. Silfverberg kirjoitti viihdyttävästi ja tarttui ajankohtaisiin aiheisiin vahvasti henkilökohtaisella otteella ja huumorilla, joka oli jollain lailla hellyyttävän pienimuotoista. Kolumneista jäi minulle taatusti hyvä olo vaikka ne olisivat käsitelleet kuinka raskaita aiheita tahansa, sillä ne vaikuttivat selkeästi mietityiltä ja viimeistellyiltä sekä herättivät usein yllättäviä ajatuksia.

Ei varmastikaan tule suurena yllätyksenä, että yllä olevan intron on tarkoitus pohjustaa tämän tekstin aiheena olevaa novellikokoelmaa. Sama mikä miellytti minua Silfverbergin kolumneissa on nimittäin säilynyt kaunokirjallisuuden puolelle. He eivät olleet eläimiä-kokoelman kymmenen novellia ovat usein aiheiltaan surullisia, ihmiset niissä ovat eksyksissä tai lohduttomia, mutta tunnelmaltaan novellit ovat varsin miellyttäviä. Kirjoittaessaan ikävistä asioista Silfverberg pitää huolen siitä, ettei pilvien hopeareunuksia unohdeta etsiä, ja niiden löytymisen ansiosta lukijan ei tarvitse vaipua epätoivoon novellien rankoistakaan teemoista huolimatta.

En voi sanoa, että Silfverbergillä olisi pilkettä silmäkulmassa. Novellien suhteellinen keveys ei johdu ilkikurisuudesta tai henkilöhahmojen kustannuksella leikkimisestä, vaan jostakin totisemmasta, jostakin, joka osoittaa todellista myötätuntoa ihmisiä kohtaan, joita ei välttämättä aluksi edes haluaisi ymmärtää. Olisi esimerkiksi niin helppoa paheksua ja vihata äitiä, joka melkein toivoo, ettei olisi ollenkaan synnyttänyt lastaan. Silfverbergin kertomana hän ei kuitenkaan ole paha, vaan vain yksi uupunut ihminen, joka yrittää parhaansa.

Muutamasta novellista löytyy myös suorastaan jotakin hupaisaa. Yleensä se johtuu siitä, että Silfverberg on yksinkertaisesti vanginnut perisuomalaisen mentaliteetin ja kuvaillut sitä niin rehellisesti ja suorasanaisesti, että sanonta "it's funny because it's true" pitää näissä kohtauksissa erinomaisesti paikkansa. Ensimmäisessä novellissa isän kuolema yhdistää kaksi veljestä, jotka eivät aluksi meinaa tulla toimeen lainkaan mutta ovat alkoholipitoisen illan jälkeen parhaita ystäviä. Ei lainkaan mahdoton skenaario. Samalla vuosikausia kestänyt hiljaisuus ja tulehtuneet välit ovat kuin pois pyyhittyjä, eikä kuolemantapaus olekaan läpeensä murheellinen.

Huvittavin novelli on ehdottomasti "Vaihtokengät", jossa täysin tyhjästä alkunsa saava väärinkäsitys yhdistää nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen. En olisi osannut arvata, että niinkin synkeästä aiheesta kuin seksuaalinen hyväksikäyttö voi saada aikaan näin koomisen tarinan, joka ei kuitenkaan missään nimessä vähättele tai pilkkaa aihettaan tai tarinan kumpaakaan osapuolta. Sama kuvaus sopii novelliin, jossa raskaana oleva Anni näkee kuvan siasta ja alkaa sen jälkeen ajatella asioita kyseisen eläinlajin mahdollisen näkökulman kautta. Annin syyllisyydensekainen uteliaisuus menee niin pitkälle, että hän hakeutuu tilalle, jossa voi asettua makuulle sikolättiin ja kuvitella olevansa eläin itsekin. Hänen vahva samaistumisensa rikkoutuu, kun tilan emäntä löytää hänet karsinasta päiväunilta ja vie hänet "ihmisten taloon". Novelli on kenties vakuuttavin puheenvuoro kasvissyönnin puolesta jonka olen koskaan lukenut, sillä yksityiskohtaiset kuvaukset koko elämänsä paikallaan nököttävistä porsaista ja Annin liikuttavat yritykset omaksua sikojen ajatusmaailma osoittavat sen itsestäänselvän asian, etteivät ne ole niin kaukana ihmisistä. Kasvissyöntiä ei ylipäätään mainita, vaan kertomus puhuu puolestaan. Jälleen suuri ja tunteita herättävä aihe, jota käsitellään hiljaisen huumorin ja pienten terävien sekä ennen kaikkea todellisten havaintojen kautta.

Kuten kokoelman otsikosta voi päätellä, ei "Emakkohäkki" ole ainoa novelli, jossa eläimet ovat mukana. Siellä täällä vilahtaa jatkuvasti jokin pieni huomio ihmisten ja eläinten välisistä yhtäläisyyksistä, joka melkein karkaa, jollei siihen kiinnitä erikseen huomiota. Eihän sellaisia oikeassakaan elämässä tule ajatelleeksi, jos on tarpeeksi itsekeskeinen. Tai ehkä riittää, että on vain ihminen, meillä kun on taipumus pitää itseämme luomakunnan kuningaslajina. Silfverbergin novelleja lukiessa alkaa kuitenkin tarpeeksi monen konkreettisen vertauksen jälkeen ajattelemaan kaikkea eläinten ja ihmisten välisten erojen tai niiden puuttumisen kautta. He eivät olleet eläimiä sanoo etukansi, mutta itse asiassa juuri sitähän he olivat, hieman vinksahtaneet mutta silti (tai juuri siksi?) todentuntuiset ihmiset Silfverbergin novelleissa siis. Kenties eivät jatkuvasti eivätkä kokonaan, mutta paljon enemmän kuin mitä minä koskaan tulen ajatelleeksi arkielämässä.

Jokainen novelli ei tehnyt minuun vaikutusta. Viimeinen tuntui pakotetulta lopetukselta, joka oli tungettu mukaan vain siksi, että siinä tullaan matkalta kotiin. Minun oli myös usein vaikea ottaa kirja käteeni, sillä kun olin kerran irrottautunut sen maailmasta, en enää muistanut, mikä siinä kiehtoi. Kaipasin jotakin sykähdyttävää, enemmän särmää. Mutta kunhan sain kirjan avattua, olin taas muutaman sivun päästä täysillä mukana enkä olisi tahtonut jättää lukemista kesken. Silfverbergin tasaiselle ja meteliä pitämättömälle kirjoitustyylille täytyy antaa mahdollisuus, sillä vaikkei se heti veisikään mukanaan, se palkitsee lukijansa ennemmin tai myöhemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti