perjantai 11. marraskuuta 2011

Christer Kihlman - Se upp Salige!

Olen koko syksyn pakertanut "60- ja 70-luvun kirjallisuus"-nimisen kurssin kanssa, ja olen ihmeissäni siitä, kuinka mielenkiintoinen siitä on tehty. Kurssi tehdään kokonaan netin kautta, mikä on mielestäni yksi parhaista opiskelumuodoista. En ole sitä suulainta tyyppiä mitä tulee in real life-luentotilanteisiin, mutta netissä on helppo saada äänensä ja ajatuksensa esille, kun ei tarvitse hermoilla keskipisteenä olemista tai äänen tärisemistä. Sitäpaitsi luennolla on helppo harhailla omien ajatustensa pariin ja unohtaa, että luokan edessä on joku proffa höpisemässä ehkä ihan mielenkiintoisista asioista, kun taas nettikurssien tietopaketit on pakko lukea ja mikä tehokkaampaa, niihin on pakko keskittyä, jotta pystyy tekstin muodossa todistamaan lukeneensa ne.

Meidän piti lukea mikä tahansa 60-luvulla ilmestynyt teos ja analysoida se suhteessa siihen ajankohtaan, jolloin se ilmestyi. Minä valitsin kirjan, jonka joku opettaja mainitsi pari vuotta sitten puhuessaan kyseisen aikakauden kohahduttavista kirjailijoista. Suomenruotsalaista Christer Kihlmania on luonnehdittu tunnustuskirjailijaksi, sillä hän kirjoitti melko avoimesti omaan elämäänsä ja itseensä liittyvistä asioista, jotka muut olisivat kenties pitäneet salassa. Näihin hurjiin tunnustuksiin kuuluivat muun muassa homous ja alkoholismi. Lukemassani teoksessa, joka ilmestyi 1960, niistä ei näkynyt jälkeäkään ainakaan päähenkilö Karl-Henrikin kohdalla, vaikka viina välillä virtasikin vapaasti. Epätavallisempi polku kirjassa oli Kallen sotkeutuminen ystävänsä alaikäiseen tyttäreen Annikaan, ja oli hänen ystävänsäkin samoilla linjoilla vikitellessään nuorta Lucia-kandidaattia. Lolita-teema siis oli se shokeeraavin juonenkulku, vaikka nykypäivänä moinen tuskin hetkauttaa ketään. Varsinkaan kun Kalle hädin tuskin koskettaa himoitsemaansa naista.

Kalle ei onnistu olemaan vastuuntuntoinen aikuinen Annikalle, joka ehkä vain hakee isähahmoa likaisen peräänsä kuolaavan miehen sijaan. Hän ei onnistu kovinkaan hyvin myöskään saadessaan huostaansa oman 16-vuotiaan poikansa, jonka kanssa ei ole ikinä ollut tekemisissä. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, sillä suuri osa keskustelusta käydään Kallen pään sisällä. Päivät kuluvat, kun hän käy läpi työpäiviä ja ihmiskohtaamisia.

Mielestäni erityinen puoli kirjassa on sen kieli ja tapa, jolla Kallen elämää ja ajatuksia kuvataan. Välillä kerronta on perinteistä eikä lukijalla ole mitään vaikeuksia seurata Kallen arkiaskareita ja mielipiteitä tapahtuvista asioista. Mutta toisinaan Kalle unohtuu omiin ajatuksiinsa, jotka välitetään lukijalle hengästyttävänä asiasta toiseen hyppelevänä virtana, joka jatkuu sivukaupalla ilman yhtäkään pistettä. Vaaditaan kovaa keskittymistä, jotta Kallen jokaisesta mietteestä saa kiinni ja jotta sitä edes jaksaisi seurata, sillä kovin relevantteja hänen ajatuksensa eivät aina ole. Tämä välillä jopa paniikinomainen ajatusten pommittaminen liittyy yleensä Annikaan, sillä Kalle muuttuu hänen ympärillään hetkittäin epävarmaksi pikkupojaksi, joka ei ole varma siitä, mitä hänen ihastuksensa ajattelee ja pelkää hirvittävästi tulevansa torjutuksi. Silloin hänen ajatuksensa lähtevät laukkaamaan ja hän voi mielessään siirtyä aivan eri paikkaan kuin missä todellisuudessa on, hän voi hypellä ajassa ja uppoutua johonkin muistoon niin, ettei hänen tarvitse kohdata nykyisyyttä, jossa odottaa epävarmuus ja syyllisyys (sillä vaikka Kalle myöntää sen vasta lopussa, hänellä on sentään ymmärrystä hävetä tunteitaan alaikäistä tyttöä kohtaan, joka kaiken huipuksi on hänen ystävänsä lapsi). Luulisin tämän kirjoitustyylin poikkeavan totutusta, sillä sodanaikaiset ja sitä edeltävät tarinat keskittyivät tietääkseni enemmän tapahtumien kuvaamiseen ja vaikka pääosassa olisikin ollut yksilö, painoarvo oli hänen toiminnallaan eikä hänen pohdinnoillaan. Vaikka päähenkilöiden ajatuksia olisikin kuvattu, ne olivat lyhyitä asiaan liittyviä tekstejä eivätkä sivukaupalla jatkuvaa epämääräistä assosiointia ja ajassa siirtyilevää muistelua.

 Kirjan ilmestyessä kohua herätti paitsi itse aiheena oleva teinityttöön sekaantuminen myös suomenruotsalaisen ylemmän luokan kuvaaminen, joka ei ole imartelevaa. Kalle haukkuu mielessään milloin ketäkin koulun opettajista työtovereihinsa, ja hänen hyvä ystävänsä kuvataan lähes alkoholistina. Kalle ei toki itse ole muita ylempänä. Mielestäni hämmästyttävää on kuitenkin se, että Kallen ja Annikan välillä ei missään tilanteessa tapahdu seksuaalista kanssakäymistä, jos rintojen koskettamista ei lasketa. Lopussa mahdollisuus kyllä olisi, mutta Kalle havahtuu viime hetkellä Annikan maatessa jäykkänä ja alastomana hänen edessään, eikä hän pystykään tekemään sitä, mitä on niin kiihkeästi toivonut. Kuin sormia napsauttamalla Kalle näkee itsensä yhtäkkiä likaisena vanhana miehenä, joka on pakottanut tytön epämiellyttävään tilanteeseen. Lukijalle jää epäselväksi, kuinka tosissaan Annika on ollut mukana leikissä ja kuinka suuri osa tapahtumista on Kallen pään sisällä vääristynyttä toiveajattelua. Kenties Annika on koko ajan ollut vastahakoinen ja toivonut Kallen olevan enemmän isän korvike kuin potentiaalinen rakastaja. Selvää on ainakin se, ettei Annika ole täysillä mukana, sillä välillä hän itkee ja haluaa selvästi pois Kallen seurasta. Kalle kääntää tämän ympäri ja uskottelee itselleen, että tyttö haluaa häntä yhtä paljon kuin hän tyttöä, eikä hän käskiessään Annikan seuraamaan itseään näytä huomaavan estelyä ja itkemistä. Tai sitten hän uskottelee itselleen, että se johtuu jostakin muusta. Oletin, että kirjassa kuvailtaisiin jotakin paljon kamalampaa kuin likaiset ajatukset ja hennot koskettelut, mutta luultavasti kirja olisi silloin joutunut sensuurin kohteeksi.

Turhautuminen tilanteesta Annikan kanssa saa Kallen kokemaan eräänlaisen poliittisen herätyksen, jonka seurauksena hänen tyylinsä kirjoittaa pääkirjoituksia muuttuu radikaalimmaksi kuin aiemmin. Hän haukkuu periaatteessa koko yhteisöään, hän moralisoi ja ottaa eräänlaisen profeetallisen asenteen, kuten hänen raivostuneet tuttunsa huomauttavat. Kuten sanottu, Kalle itse ei ole muita ylempänä, mutta hän yrittää silti kertoa, mikä on oikein ja väärin ja mikä on vialla heidän yhteiskunnassaan. On lähinnä huvittavaa millaista kaksinaismoraalia hän viljelee, eivätkä ihmisten reaktiot palauta häntä ruotuun ainakaan heti. Kirjan lukijat vetivät varmasti itsekin herneen nenään jos tunnistivat itsensä kuvatuista suomenruotsalaisista piireistä, joten myös Kihlman itse otti riskin laittaessaan Kallen kirjoittamaan kapinallisia tekstejä.

Kirja oli välillä hieman puuduttava, kun sivukaupalla täytyi seurata Kallen haahuilua joko hänen päänsä sisällä tai paikasta toiseen. Loppu jäi hieman mysteerisesti avoimeksi, ja minua jäi kaihertamaan, mikä Kallen pojan kohtalo oli. 60-luvun Helsinki tuntuu etäiseltä eikä ollut helppoa nähdä henkilöitä edessään, sen verran karrikoiduilta ne välillä tuntuivat. Viihdyin kuitenkin silloin kun pääsin kunnolla uppoutumaan Kihlmanin luomaan maailmaan, ja tekstin tunnelmat vaihtelivat välillä taitavasti vakavasta pohdiskelusta hupaisaan dialogiin.

6 kommenttia:

  1. Kiitos, hyvä selostus! Luitko kirjan suomeksi vai ruotsiksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruotsiksi, mutta jotenkin lukeminen jumitti ja keskittymiseni karkaili vähän väliä. Alkukielellä lukeminen on tietty aina paras vaihtoehto, mutta ehkä se oli jonkinlainen hieman vanhanaikaisempi ruotsi, joka tökki :D Vaikka eihän kirjan ilmestymisestä vielä montaa kymmentä vuotta ole.

      Poista
  2. Lainasin Se upp saligen juuri ruotsinkielisenä versiona kirjastosta. Olen lukenut aiemmin ruotsiksi mm. Kjell Westötä. Siihen verrattuna Kihlmanin ruotsi tuntuu äkkipäätään haastavammalta, mutta myös monitasoisemmalta ja hienostuneemmalta. Kirjan tematiikka vaikuttaa muutenkin kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, Kjell Westötä lukee aika paljon sutjakammin. Se upp saligen raskaslukuisuus voi johtua myös ihan konkreettisesta ulkomuodosta, se versio minkä minä lainasin oli ainakin täynnä pientä pränttiä ja hyvin vähän kappalejakoja. Mutta toivottavasti viihdyt kirjan parissa!

      Poista
  3. Minulla on kirja kesken, mutta en ehdi lukea sitä loppuun ennen kun lähden pois tietokoneen ääreltä, joten kommentoin sekavasti: Helsinki? Tarkistin juuri wikistä että Lexå tarkoittaa, kuten otaksuin, Porvoota. Luulen että se mikä tosiaan eniten kohahdutti aikanaan oli suomenruotsalaisen "yläluokan" mädännäisyyden avoin kuvaaminen, kaikki se salakähmäisyys siellä kerholla(Svenska Klubben?), työläisten sun muiden halveksiminen ja hyväksikäyttö, seksuaalinenkin hyväksikäyttö rahan avulla tai ilman... kaikkihan ne melkein tuntuivat olevan perverssejä/lapsiinsekaantujia tai vähintään pettivät vaimojaan jne. Ja se, että päähenkilö ei saanut kirjoittaa lehteen tiettyjen ihmisten rikkomuksista. Hyvin ilkeä kuva verrattuna siihen mitä oli totuttu julkisesti kuulemaan.

    Kieli on tosiaan aika vanhahtavaa ja kiemuraista, koska päähenkilökin on kasvanut jo sotien aikaan tai sitä ennen ja on lisäksi jotensakin oppinut kielenkäyttönsä suhteen, päätoimittaja ja wanhan ajan lyyrikko... eikä taida aina ajatella kovin selkeästi!

    Kyllä Kalle taitaa hävetä alusta lähtien, mutta pohtii kumpuaako häpeä vain yhteiskunnan normeista, joka on kaikilla verissä

    Harmi että on näin kiire. Hienoa jos kurssi oli antoisa jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HUPS! Sait mut kiinni huolimattomasta lukemisesta. Eihän kirjassa tosiaan Helsingissä oleskeltu... Olen näköjään vain olettanut automaattisesti, että nyt ollaan Helsingissä, ja lukenut sitten siltä kantilta sivuuttaen kaiken mihinkään muuhun viittaavan. Hyvä kun huomautit! Ja kiitos kommentistasi, kiireinenkin teksti on ilahduttava :)

      Poista