maanantai 14. marraskuuta 2011

Anna Tommola - Seitsemäs käsiala


Yksi paheistani on haahuilla kirjaston bestseller-hyllyn edessä vähintään kerran viikossa, ja AINA sieltä tarttuu jotain mukaan, vaikka kuinka olisi muita kirjoja jonossa ja vieläpä etusijalla. Tällä hetkellä minulla on rästissä noin kahdeksan novellikokoelmaa koulua varten, joista jokaisen pitäisi olla luettuna joulukuun ekaan päivään mennessä. Silti keskityin aivan ekana Anna Tommolan esikoiskokoelmaan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia, vaikka se ei liity opintoihini mitenkään. Kirja on sen verran ohkainen ja teksti ilmavaa, että novellit oli helppo lukaista.

Nyt kun yritän muistella viime viikolla lukemiani kertomuksia, en saa kunnolla palautettua mieleeni, mistä suurin osa niistä kertoi. Oli satunnaisia ihmisiä, satunnaisia tilanteita, oikean elämän ja hieman vähemmän oikeilta tuntuvien tapahtumien sekoituksia, henkilöiden päänsisäistä pohdintaa. Jostain syystä kaksi ensimmäistä tarinaa jäivät vahvimmin mieleen ja loput sekoittuivat keskenään sopaksi, josta muistan vain pätkiä. Ne ovat usein huvittavia ja saavat minut tuntemaan myötätuntoa. Virkamies oksentaa aamuratikassa ihan muusta syystä kuin krapulasta, mitä kanssamatkustajat eivät tietystikään voi tietää ja jotka sen vuoksi varmasti halveksivat häntä, kun taas minun sympatiani ovat hänen puolellaan. Hänhän vain ahdistui muistoistaan, ei sen pahempaa. Perheenäiti yrittää ikään kuin vahingossa päästä maistamaan kiellettyä hedelmää, mutta joutuu hellästi torjutuksi, mikä voi tuntua jopa pahemmalta kuin suorasanainen ja tiukka kielto, sillä kukaan ei toivo sääliä osakseen. Mies kutsuu virpomaan tulleet pahaa aavistamattomat viattomat lapsoset olohuoneeseensa katsomaan pääsiäisesitystä, johon kuuluu hyppelyjä, sivulaukkaa ja vaimon mekon päälle pukemista, vaimon, joka varmasti on jättämässä miehen. Hetkittäin kokoelma onnistuu viihdyttämään ja osa Tommolan henkilögalleriasta on uskottavaa, hauskalla tavalla hieman vinksahtanutta porukkaa.

Novellit on jaettu kolmeen osioon, jotka on nimetty ja jäsennelty osuvasti. Ekoissa pyritään hyvään, tokan osan tarinoissa peruskysymyksenä on "Mitä minä oikein teen?" ja kolmannessa osassa mikään ei enää ole todellista. Tietty epätodellisuus leimaakin koko opusta, alkaen ensimmäisten novellien hieman hämäristä tapahtumista viimeisten sekavuuteen, joko mitä tulee henkilöiden mieleen tai tapahtumien kulkuun. Nimikkonovellin pääosassa on Laina, joka fiksoituu oudosti satunnaiseen huppupäiseen poikaan, jonka haluaa pelastaa juoppoäidiltään ja keksii kummallisia juonia siinä onnistuakseen. Tavallaan novelli voisi olla realistinen, eikä siinä sinänsä ole mitään yliluonnollista. Mutta silti... jokin yliluonnollinen aspekti useimmissa tarinoissa on. "Jälkiä jättämättä" kertoo naisesta, joka pakenee aina kun on tehnyt minkä tahansa pikkuisen virheen, joka hänen päässään muuttuu häpeälliseksi unohtumattomaksi ongelmaksi, jota ei pysty selvittämään vaan jonka luota täytyy karata. Jokin hänen sekavassa muistelussaan saa melkein ahdistumaan ja miettimään, onko tuolla jossain maailman sopukoissa todellisia henkilöitä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Yhdeksän vuoden jälkeen on pakko jättää rakastamansa mies, koska rakkauden määrä alkaa hävettää. Naisparka.

Tommola pystyy luomaan tarinoita, jotka ainakin tiettyyn pisteeseen asti ovat vaikuttavia ja koskettavia. Minua kuitenkin häiritsee hänen ylidramaattisuutensa useissa novelleissa. Varsinkin loput aiheuttavat välillä myötähäpeää, sillä niistä tulee mieleen omat teiniaikojen angstia tihkuvat sepustukseni, jotka oli pakko päättää mahdollisimman kohtalokkaasti ja lopullisesti, ilman onnellisuuden häivääkään. "Minä ja Kasper" kertoo naisesta, jonka työkaveri muuttuu sekopäiseksi omistushaluiseksi ahdistelijaksi. Novelli päättyy sanoihin "Sillä sinne, minne Kasper lopussa menisi, mikä ikuisen rakkauden ylitsevuotavainen lähde se olisikin, ei minun kaltaisellani ollut pääsyä. Sen jälkeen minun ei tarvitsisi sen tiukkaa syleilyä enää jaksaa." Nainen siis vain antaa periksi ja järkeilee, että olenhan tarinan sankaritar, minun on nyt tyydyttävä surkeaan kohtalooni ja sekopään tiukkaan syleilyyn. "Kuin silkkiä"-novellin pääosatyttö Taru joutuu innokkaan eksoottisen valokuvaaja Marcelin kuvaamaksi pelkissä bikineissä, mikä tuntuu kroppaansa nolostelevasta Tarusta epämukavalta. Myöhemmin Marcel väittää, että filmi on mennyt pilalle. Lopussa toistetaan, että "Niitä kuvia ei ollut olemassa" ja "Kuvia ei ollut, niin oli viisainta ajatella. Niin meidän tulee ajatella. Olisihan se mies voinut yhdestä niin yksinkertaisesta asiasta sentään puhua totta. Eikö niin?" - ja esirippu. Minä jään kohauttelemaan olkiani ja miettimään, mitä väliä parilla bikinikuvalla on. Ehkei ole niin miellyttävä ajatus, että joku satunnainen poju katselee niitä, mutta kuitenkin, so what. Minkä takia tässä nyt pitäisi huokailla ja todistella itselleen, että kyllä se filmi pilalle meni? En näe ongelmaa.

Miellyttävintä on Tommolan kieli ja oivallukset, joita hän tekee kuin vahingossa ja jotka kätkeytyvät tekstin lomaan. Kyse on aivan pienistä asioista, jotka on ilmaistu normaalista poikkeavalla tavalla. Hän kuvailee uskottavasti ihmisten itsekseen päänsä sisällä käymää monologia ja samoin on ihmisten välisten dialogien laita. Mielikuvitustakin häneltä selkeästi löytyy, sillä yksikään novelleista ei muistuta toisiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti